sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Unelmia ja kenttähommia

Toinen kenttämatka on nyt takana.  Se oli yhtä antoisa kuin ensimmäinenkin, mutta iloisemmissa merkeissä: kylissä juhlittiin kahden koulun ja yhden padon avajaisia. Kolme Kirkon Ulkomaanavun tukemaa projektia on saatettu onnellisesti loppuun. Kahdessa köyhässä syrjäkylässä on nyt koulu ja paljon iloisia lapsia. Heillä on toivoa paremmasta. Heillä on nyt mahdollisuus koulutukseen uudessa koulussa. Pikkukoululaiset saivat aloituspaketin, joka koostuu koulupuvusta, varvassandaaleista ja repusta. Usealla lapsella on vain yksi vaatekerta, joten koulupuvulle on tarvetta.

Iloinen koululainen.


Syrjäkylissä asuvat lapset jättävät koulunkäynnin kesken yleensä siitä syystä, että koulumatkat ovat liian pitkiä, eikä heillä ole kulkuvälinettä matkan tekoon. Molempiin kouluihin kulkeva "tie" on hankalakulkuinen jopa nelivetoiselle maastoautolle. Pitkät välimatkat, hankalat yhteydet, pula opettajista ja välttämättömistä kouluvarusteista vaikeuttavat lasten ja nuorten kouluttautumista syrjäseuduilla.

Oli hienoa nähdä, kuinka vilpittömän onnellisia nämä lapset olivat uudesta koulusta. Heille koulutus on mahdollisuus ponnistaa köyhyydestä. Lapsilla on myös unelmia: he haluavat tulla isona opettajiksi tai lääkäreiksi. Oli joukossa yksi tuleva laulajakin. Hän oli joutunut keskeyttämään koulun nuorempana, kun hänen täytyi jäädä kotiin auttamaan äitiään lastenhoidossa ja riisipellolla. Nyt hän kuitenkin käy iltapäiväkoulua ja unelma laulajanurasta elää.

Voit lukea lisää aiheesta Kirkon Ulkomaanavun sivuilta ja blogista.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Työmatka Phnom Penhissä

Tänään menin ensimmäistä kertaa töihin tuktukilla. Se oli oikein miellyttävä ja ainutlaatuinen työmatka hyvässä seurassa. Työkaverini Marin tuttu tuktuk-kuski tiesi erikoisreitit ja puikkelehti eläväisiä pikkukatuja välttäen isojen väylien ruuhkat. Työmatkan maisemat vaihtuivat autenttisista autokorjaamokaduista tavaran runsautta pursuileviin erikoisliikkeisiin. Joka katu näytti erikoistuvan vain yhteen tavaraan: samat lasihyllyt ja räikeät nahkasohvat kuudesta vierekkäisestä liikkeestä.

Alan jo tottua Phnom Penhin liikenteeseen. Ruuhkissa joutuu väkisinkin istumaan ja julkista liikennettä ei ole. On tuktukeja ja motoja. Ja niistä kyllä kuulee: tuktuk, moto lady. Yritän kaveerata kadullani hengailevien kuskien kanssa, jottei he enää turhaa kuluttaisi ääntänsä. Ei he syyttä huuda, sillä tässä kaupungissa on haastavaa kävellä. Työkaverini Anu antoi hyvän neuvon: tien ylitys onnistuu tasaisella tahdilla ja päättäväisillä askelilla.

Tuktuk, moto?

Työmatkojen lisäksi olen viihtynyt uudessa työssäni vapaaehtoisena. Työtehtävät vaihtelevat ja tekemistä riittää. Paljon on tarinoita kerrottavana. Kenttämatkan jälkeinen elämä kaupungissa alkaa hieman normalisoitumaan ja paikat ovat tulleet tutummaksi. Jooga- ja kuntosalijäsenyydet on hoidettu ja lähiravintola muodostumassa omaksi olohuoneeksi. Onneksi en sentään tule tänne pyjama päällä sehän olisi aivan liian kuuma asu tähän ilmastoon.

Huomenna menemme taas tuktukilla töihin. Saa nähdä mitä reittiä tällä kertaa.