Työmatka Phnom Penhissä

Tänään menin ensimmäistä kertaa töihin tuktukilla. Se oli oikein miellyttävä ja ainutlaatuinen työmatka hyvässä seurassa. Työkaverini Marin tuttu tuktuk-kuski tiesi erikoisreitit ja puikkelehti eläväisiä pikkukatuja välttäen isojen väylien ruuhkat. Työmatkan maisemat vaihtuivat autenttisista autokorjaamokaduista tavaran runsautta pursuileviin erikoisliikkeisiin. Joka katu näytti erikoistuvan vain yhteen tavaraan: samat lasihyllyt ja räikeät nahkasohvat kuudesta vierekkäisestä liikkeestä.

Alan jo tottua Phnom Penhin liikenteeseen. Ruuhkissa joutuu väkisinkin istumaan ja julkista liikennettä ei ole. On tuktukeja ja motoja. Ja niistä kyllä kuulee: tuktuk, moto lady. Yritän kaveerata kadullani hengailevien kuskien kanssa, jottei he enää turhaa kuluttaisi ääntänsä. Ei he syyttä huuda, sillä tässä kaupungissa on haastavaa kävellä. Työkaverini Anu antoi hyvän neuvon: tien ylitys onnistuu tasaisella tahdilla ja päättäväisillä askelilla.

Tuktuk, moto?

Työmatkojen lisäksi olen viihtynyt uudessa työssäni vapaaehtoisena. Työtehtävät vaihtelevat ja tekemistä riittää. Paljon on tarinoita kerrottavana. Kenttämatkan jälkeinen elämä kaupungissa alkaa hieman normalisoitumaan ja paikat ovat tulleet tutummaksi. Jooga- ja kuntosalijäsenyydet on hoidettu ja lähiravintola muodostumassa omaksi olohuoneeksi. Onneksi en sentään tule tänne pyjama päällä – sehän olisi aivan liian kuuma asu tähän ilmastoon.

Huomenna menemme taas tuktukilla töihin. Saa nähdä mitä reittiä tällä kertaa.